
Minulla nojapyörä on yhtäaikaa kuntoilu- ja kulkuneuvo paikasta toiseen. Harvemmin lähden vaan "ajamaan jonnekin", vaikka joskus kutkuttaa lähteä keskellä yötä ajamaan. Ehkä siksi nojapyöräily on kivaa kun ei tarvitse ajatella jotain tiettyä reittiä tai sen pituutta vaan voi vaan lähteä ajamaan sen kummemmin miettimättä, jaksaako. Kerrankin lähdettiin miehen kanssa ajamaan joskus tosi myöhään illalla, piti vaan käydä heittämässä "pikku lenkki" hiukan vieraammalla reitillä, ja minne päädyttiinkään: Turun jokirantaan! Se siitä pienestä, ehkä muutaman kilometrin lenkistä.
Nojailun aloittamisen jälkeen asetelma on vaihtunut: ennen se olin minä, joka valitti ettei enää jaksa ja voitaisiinko jo kääntyä, tai ettei jaksa lähteä ollenkaan - nyt se on mies joka sanoo että voitaisiinko jo kääntyä. Arvatkaa kolmesti tekeekö mieli jo kääntyä takaisin? Vastahan me lähdettiin!
