Aloituksessa pohditaan oman työn visuaalisuuden (silmin havaittavan ulkomuodon ja -asun) kelpaavuutta ja sen kohtaamaa kritiikkiä.
Maallikkona ajattelisin näin:
Jos tuotteensa julkistaa, niin ellei pyörä (auto, puutarhakeinu, kirveenvarsi, jne.) jätä katsojaa täysin kylmäksi, hän yleensä saa siitä jonkinlaisia tuntemuksia. Palautettakin saattaa tulla, myönteistä tai kielteistä, ja se on tekijän sitten vaan kestettävä.
Jos ihminen on "arka" tekemisistään, negatiivinen palaute saattaa tuntua musertavalta ja viedä ilon koko tekemisestä. Kuitenkin, jos on tehnyt jotain itselleen ja on itse jälkeensä tyytyväinen, niin miksi antaa ulkopuolisten mielipiteiden masentaa. Paitsi tietysti, jos on ollut hakemassakin juuri muiden hyväksyntää...
Pyöriä (jne.) myös tehdään useammalla mielellä.
Toisessa ääripäässä visuaalisuus on täysin alisteinen vaikkapa saatavissa olevalle materiaalille ja nopealle kokeiltavuudelle. Nämäkin pyörät saattavat olla täysin toimivia ja omalla rujolla tavallaan persoonallisia.
Vastaääressä visuaalisuus on viety niin pitkälle, että pyörästä on tullut käytännössä lähes ajokelvoton, pelkkä näyttelyesine.
Eihän noita voi arvostella samalla asteikolla.
Ensinmainitussa ainoat merkitsevät arviot voivat kohdistua vain pyörän teknisten ratkaisujen perustoimivuuteen. Muotoja voidaan hioa myöhemmin, jos intoa jatkojalostukseen riittää.
Toisessa tapauksessa kukaan ei vakavissaan oletakaan pyörää käteväksi kulkupeliksi, jolloin oikeutettu arviointi kohdistuukin pelkkään ulkoiseen vaikutelmaan.
Ääripäissä tilanne on turvallisen mustavalkoinen, mutta harmaalla välialueella havaitsijan on vaikea tietää, mitä tekijä on milläkin osa-alueella ja -ratkaisulla ajanut takaa.
Ilman "parempaa tietoa" havaisijan on pakko luoda vaikutelma pyörän perusfunktiosta pelkän intuitionsa varassa. Jos perustulkinta on väärä, myös arvostelu kohdistuu väärin.
