Tarkoitus on kysyä ihan neuvoa ja ajatuksia. Hienoista teorioista huolimatta tavalliselle pulla-pulliaiselle.
Tiedämme jo aika vakiintuneesti, että pyörittäminen pitäisi olla suht tasaista ja kadenssin pitäisi olla korkea (>>60Hz). Tämä sekä tehomaksimin ja erityisesti pitkäaikaisen jatkuvan tehotuoton maksimoimiseksi. Lisäksi kardioharjoituksena sitten voi tehdä erilaisia sykkeitä, perusharjoittelua ja korkeampia sykelenkkejä.
Yhteistä näillä harjoittella kuitenkin on kardiokunnon, tai kilpaharjoittelun tavoitteiden perusteella tehdyt arviot. Tiedän siitä jo riittävästi (lähinnä Suunnon ja FirstBeatin white-papereista), ja minulle oikeasti riittää kolme luokittelua: pitkä ja rauhallinen polkeminen selkeästi aerobisella alueella ihan omaksi iloksi että jaksan kiertää maakuntaa, nopeampi suorituspolkeminen anaerobisen rajan lähellä, jotta ehtisin ajoissa töihin. Ja kolmantena sitten vaihteleva sporttilenkki, jossa tulee hiki, ja saatetaan hivutella maksimisykealuetta. Liian harvoin. No se kuntoilusta, enkä minä ole kuntoisa.
Nykypäivänä (pari viime vuotta) on julkisuudessa kuitenkin puhuttu myös HIIT tyyppisestä erittäin lyhytaikaisesta maksimiharjoituksesta, tai sen löysemmistä versioista. Vanhanaikainen vastine on intervalliharjoittelu. Myös tavapulliaisten tietoisuuteen on syötetty kardioharjoituksen vastineeksi lihaskuntoharjoitusta, ja erityisesti n.80% maksimin lihaskuntoharjoitteita kompensoimaan lihasten rappeutumista ja tukielimististön kunnossapitämiseksi - ja myös ihan lihasmassa ylläpitämiseksi. Yms. työpaikkaistuskelun kompensoimista.
Olen alkanut miettimään, että olikohan 70- ja 80-lukujen yksivaihteisilla runttaamisessa sittenkin jotain hyvää. Minä tuskin osaan pyörittää vieläkään, mutta laajat välitysalueet ovat nostaneet minunkin kadenssini selkeästi yli 60Hz. Ja tuntuu äärimmäisen oudolta kokea kovaa vastusta polkimista, ja hyvin pienikin nyppy (alle 2m korkeuseroa) johtaa vaihteiden nypläilyyn.
Olisiko järkeä tai iloa yrittää välillä runtata? Ihan vaikka lihaskuntoharjoitteena, kompensoimaan lapsuuden leikkien kuntoilun taakse jäämistä ja tuoda sitä kautta tahallista vaihtelevuutta pyöräilyyn. Vai pitäisikö se jättää suosiolla "kerran kesässä" (eli liian harvoin) punttisalille? Ja sääliä pyörää liian suurilta momenteilta? Kuvittelen ilman mitään mittausta tai laskemista, että noin (psykologisen?) momentin kaksinkertaistaminen normaalipolkemisesta alkaisi olla sitä mitä katson lihaskuntoharjoitteeksi.
Jotkut täällä ovat puhuneet mäkien runttaamisesta vauhtitekniikkana. Mutta onko kokemusta tai ajatusta lihaskuntoharjoittelusta pyörällä? Ja jos niin tekee, niin millä tavalla? Valitsee erilaiset päivät ja reitit? Vai tekee silloin tällöin lyhyesti 20s liian isoilla vaihteilla? Vaihtaa eturatasta? Ajaa nypyt ylös vaihtamatta? Myydä nojakki ja ryhtyä täysipäiväiseksi sohvaperunaksi? Hankkia sähköavut, ja unohtaa momentit?
pyörittelin vaihtelevalla nopeudella ja joissain mäissä aika kovastikin puristaen sen hetken kun mäkeen aikaa menee. Tallomalla runtaten en voi tuolla pyörällä ajaa ylämäissä, sillä siinä on niin kulunut takaratas, että ketjut hyppäävät yli piikkien, jos momentti nousee hetkeksikin rajan yli. Pyörän nykytila siis pakottaa polkemaan oikein. 
