Talvi on mulle uskonpuutteen aikaa nojapyöräilyn suhteen. Kesällä nopea, nätti ja aerodynaaminen Optiman Baron muuttuu talvella tuskaiseksi hallita, hitaaksi, kömpelöksi, suorastaan raivostuttavaksi ajaa. Takarenkaalla ei ole pitoa lainkaan ja matalissa ajonopeuksissa aerodynamiikan etu ei tunnu. Paino eturenkaalla saa aikaan sen, että takarengas nousee herkästi irtolumen päälle, menettäen pitonsa. Pieni lumipöperö tekee pyörän hallinnasta lähinnä tahatonta akrobatiaa muistuttavaa luistelua ja kaatuilua.
Niinpä kaivan tallista täysjousitetun kilpamaasturini, laitan alle nastarenkaat ja suuntaan sillä työmatkalleni. Tasaisilla pätkillä lukitsen jousituksen ja nautin melkein häviöttömästä voimansiirrosta. Pyörä tuntuu alla nopealta, ketterältä ja keveältä. Kiihtyvyys ylämäkiin on todella ravakka ja mutkat voi nastarenkaiden ja pienen itsesuojeluvaiston hylkäämisen avulla päästellä molemmat renkaat sivuttain luistaen, kuin kesällä soralla ajaessa. Pyörä suorastaan yllyttää kokeilemaan rajojaan, tarjoamalla johdonmukaista hallittavuutta. Ominaisuuksia, jotka tiedän nojapyörältäni puuttuvan.
Mielessä käy nojapyörästä luopuminen, koko viime kesän vihoitellut polvikin kun parani, kun lopetin nojapyöräilyn alkutalvesta. Ehkä kuitenkin vielä kokeilen Vihreää Paroniani lumien sulettua, jos vaikka nojapyöräilyn hyvät puolet tulisivat taas mieleen. Keväällähän tytötkin alkavat taas ajamaan minihameissaan.
Talvi ei ole helppo vuodenaika.