Minulla on samanlainen etuvetoviritys kolmivaihteisessa Tunturissa, jonka nimesin sittemmin Oravanpyöräksi. Erona on vain, että keskiön alta lähtee viistoputki etuhaarukan päälle. Ilman sitä keskiö painui ja ketjut löystyivät. Aluksi kammet olivat vuorotahtiin: ajelu onnistui, mutta eräätkin kokeilijat kaatuivat. Nykyinen ratkaisu on parempi, kunhan muistaa pyörittää kampia työntämisen ja vetämisen sijaan. Näin veto on tasaista eivätkä kuolokohdat haittaa. Invapyöristä tutut T-malliset kädensijat pitäisi vielä asentaa. Vaihde on kiinteästi kolmosella ja jalkaveto kakkosella. Ajamisessa oleellista -ja myös hauskinta- on jakaa voimia käsien ja jalkojen kesken. Tässä on minusta ihan tarpeeksi hommaa ja vaihteiden arpominen olisi jo liikaa; lisäksi käsiveto tasaa voimantarvetta.
Systeemi on kieltämättä humoristinen, mutta kuntoilumielessä minusta pätevä. Aluksi veivailin käsikampia vain ylämäissä, mutta nyttemmin arvioisin, että ajelen noin 70 prosenttisesti nelivedolla. Myös pelkillä käsillä eteneminen onnistuu paremmin ja paremmin, joten kai veivailu on voimia antanut. Eniten käsikampiin saa voimaa etukumarassa, polkimilla seisten. Yleisimmin ihmiset kyselevät, että kuinka paljon tuo lisää vauhtia. Yritän painottaa kuntoilullisia näkökohtia sekä sitä, että ihmisellä on vain yksi sydän ja kahdet keuhkot. Parhaimmillaankin lisäteho on siis vain hetkellistä.
Systeemiä voisi merkittävästi keventää, ovathan osat tällä hetkellä jalkavoimille mitoitettuja. Koska ajatuksena on kuitenkin kuntoilu, olisi vaivannäkö hieman paradoksaalista. Jos jossakin järjestettäisiin kilpailu, jossa ajetaan suhteellisen lyhyt ja jyrkkä ylämäki mahdollisimman rivakasti, voisi pyörän evoluutio hyvinkin mennä tähän suuntaan. Oleellisin puute on se, ettei käsikampien veivaaminen juurikaan liikuta tuiki tärkeitä keskivartalon lihaksia.