Tuulivoimaloissa -niin suurissa kuin pienissäkin- pätee sääntö; mahdollisimman vähällä materiaalilla mahdollisimman suuri pyyhkäisypinta-ala tuulta haltuun. Pahin ongelma on, että tuijotetaan suunnitteluvaiheessa maksimitehoon ja kuvitellaan siksi liikoja saadusta tuotosta.
Pientuulivoimaloiden ongelma on tuulennopeuden suuret vaihtelut ja ennen kaikkea lähellä maan pintaa mitättömän hidas yleisin tuulennopeus. Isoissa voimaloissa tämä korjaantuu luonnostaan, koska näiden tornit ovat nykyään jopa parinsadan metrin korkuisia. Noissa korkeuksissa tuulee tasaisesti ja paljon kovemmin kuin matalalla.
Toisaalta pienvoimalan tehostaminen tornin korkeutta lisäämällä maksaa paljon ja haittaa huoltotöitä. Korkealle torniin asennetun pienvoimalan täytyy sitten kestää myrskyt omin voimin, kun sitä ei pääse helposti pelastamaan myrskyltä suojaan. Tämä johtaa luonnostaan pienikokoisiin monisiipisiin ja raskasrakenteisiin voimaloihin, joiden rakenteista tulee niin kalliita, etteivät taloudellisesti kannata.
Minä näkisin parhaana mahdollisimman kevyen ja tehoonsa nähden suurikokoisen tuulivoimalan, joka viikattaisiin myrskyn ajaksi pakettiin. Tietenkin paikka pitää olla tuulinen, jotta tällainenkaan voimala pyörisi. Ideana on etsiä tuulinen paikka läheltä maan pintaa ja käyttää tornin sijaan suurin efortti tuulipinta-alan kasvattamiseen. Yrittämättäkään tavoitella suurten tuulennopeuksien korkeita (teoreettisia) maksimitehoja.
Oma haaveeni tällaisen toteuttamiseen perustuu pystyakseliseen H-Darrieus-tyyppiseen, tai yksisiipiseen potkurimalliseen tuuliturbiinirakenteisiin, joista jälkimmäinen tosin vaatii jonkinmoisen tornin rakentamisen.
Ideana on käyttää tuuliturbiinia aurinkopaneeliston apuna, mikä onkin yhdistelmänä hyvä, sillä tuulivoiman määrä kovempien tuulien ja korkeamman ilmantiheyden takia on talvella lähes kaksinkertainen aurinkoiseen kesäkauteen verrattuna.